Rakas ystävä on poissa

Kissmo 29.7.2010

In Memoriam: Great dog person Kissmo is gone. Muutama viikko on vierähtänyt siitä, kun tänne viimeksi kirjoitin. Syynä on se, että menetimme meille hyvin rakkaan Kissmon aivan yllättäen Loppiaisen jälkeisenä päivänä 7.1.2011. Tapahtuman käsittely on ollut vaikeaa, koska kaikki tapahtui niin nopeasti eikä siihen sen vuoksi voinut mitenkään varautua. Loppiaista edeltävänä päivänä, keskiviikkona 5.1., Kissmo käyttäytyi ja näytti olevan silmin nähden aivan kuten aina ennenkin, iloinen ja touhukas kaveri. Ruoka maistui hyvin ja se hotkittiin tavalliseen tapaan, ja lenkkeilyt sujuivat myös reippaasti, kuten aina. Tekipä Kissmo vielä perhepiirissä tunnetuksi tulleen "pyllytemppunsakin" ilahtuessaan ja riehaantuessaan suuresti läheisen ihmisen tullessa vierailulle. Toisin sanoen, Kissmolla oli eteisessä tapana tehdä kuperkeikka tai kuperkeikkoja, jonka jälkeen se kellahti selälleen rapsutettavaksi. Mutta tämä erikoistemppu esiteltiin siis vain perheenjäsenille. Loppiaisaamuna eli torstaina Kissmo jätti ensimmäisen kerran ruokansa syömättä. Tätä ei ollut tapahtunut koko Kissmon elinaikana. Pian alkoivat pahoinvointikohtaukset, ja lopulta ei vesikään pysynyt enää sisällä. Koska oli Loppiaispyhä, soitin päivystävälle eläinlääkärille kysyäkseni mm. kuinka kauan uskallan odotella ilman vaaraa koiran elimistön kuivumisesta. Arveltiin kyseessä olevan ärhäkkä vatsatauti ja kehoitettiin kaikesta huolimatta tarjomaan vettä, vaikka ruiskulla. Seuraavana päivänä neuvottiin menemään Kissmon kanssa eläinlääkärille, mikäli tilanne jatkuu samanlaisena. Illan kuluessa kehitystä parempaan ei tapahtunut. Kun pahointivointikohtausta seurasi hetkellinen tajuttomuus, veimme Kissmon nopeasti keskellä yötä Vantaalla sijaitsevaan eläinsairaala Aistiin, joka päivystää 24 tuntia vuorokaudessa (sis. myös sairaalaosaston ja tehohoitoyksikön). Helsingin pieneläinklinikalle ei enää oteta ulkokuntalaisia ilman lääkärin lähetettä. Kissmosta otettiin ensimmäinen verikoe, jonka perusteella todettiin anemia. Tässä vaiheessa ei vielä ollut varmuutta siitä oliko kyseessä primäärinen anemia (yksilön immuunijärjestelmä pettää ilman tunnettua laukaisevaa tekjää) vai sekundaarinen anemia (syynä esim. kasvain, tulehdus tmv.). Tämä verisairaus voi ymmärtääkseni ilmetä myös hitaasti kehittyvänä muotona tai päinvastaisesti hyvin nopeasti kehittyvänä tautina (kuten ilmeisesti Kissmon tapauksessa). Ennuste on vaihteleva ja se saattaa olla huono, mikäli tauti on osa jotain muuta autoimmuunisairautta ja/tai perussairautta. Tässä yhteydessä on todettava, että tietoni anemioista perustuu ainoastaan Kissmon sairastumisesta saatuun kokemustietoon ja joihinkin verkkojulkaisuihin (lähdekritiikki?!), joten puhun siis vain omasta kokemuksesta. Eläinsairaalassa Kissmolle aloitettiin nopeasti suonensisäinen nestehoito ja tarpeellinen lääkitys ja hoito. Aamulla olisimme viisaampia. Kissmo jäi hyvin reippaasti (vaikkakin hyvin voipuneena) eläinlääkärin hoitoon kuin tietäen, että häntä täytyy nyt hoitaa intensiivisessti. Sovimme, että meille soitetaan, kun Kissmon voi hakea kotiin ja/tai tilanne on tarkentunut. Olimme kotona klo 5 aamulla, ja klo 8-9 aikoihin saimme puhelun eläinsairaalasta. Kissmosta oli otettu röntgen ja uusi verikoe, jotka paljastivat karun todellisuuden. Löydökset ja oireet viittasivat immuunivälitteiseen hemolyyttiseen anemiaan, joka lyhyesti ja yksinkertaistaen tarkoitti Kissmon(kin) kohdalla sitä, että elimistö ei enää pystynyt tuottamaan lainkaan punasoluja. Kissmo oli hyvin vakavasti sairas ja ennuste oli huono Kissmon saamasta hoidosta huolimatta. Käytännössä kaikki vitaalitoiminnot olivat romahtaneet, eikä elinaikaa ollut paljon jäljellä. Taudin rajuudesta kertoo se, että sydämestä kuului selkeitä sivuääniä (muistaakseni punasolujen tehtävänä on kuljettaa happea keuhkoista kudoksiin), hematokriitti (hkr) oli enää 8.5% (koirilla normaalisti 37-55%), valkosoluarvot nousseet, munuaisarvot koholla, bilirubiiniarvo voimakkaasti koholla ollen 112, normaaliarvo 2-10 (arvo nousee mm. anemioissa ja maksan sairauksissa) ym., ym. - tarkempi erittely ei tässä liene tarpeen. Immuunivälitteistä hemolyyttistä anemiaa (IMHA) on kaikilla roduilla, myös esim. kissoilla, ja syystä tai toisesta se on nartuilla yleisempää. Jotkut koirat/kotieläimet paranevat taudista kokonaan (ja/tai joutuvat syömään mm. kortisonia koko elinikänsä), joidenkin kohdalla tauti saattaa uusiutua (menehtyvät mahdollisesti myöhemmin tai sitten ei) ja jotkut koirat menehtyvät nopeasti hoidosta huolimatta (hoitona esim. kortisoni, solusalpaajat), kuten Kissmolle kävi. Äärimmäisenä hoitona voidaan käyttää verensiirtoa, mutta esim. Kissmon tapauksessa tähän ei voitu ryhtyä koiran erittäin heikon kunnon vuoksi (menehtyminen esim. veritulppaan hoidon aikana todennäköistä), eikä siitä olisi ollut joka tapauksessa enää Kissmolle apua, ainoastaan turhaa kärsimystä.

Kissmo nukkui pois rauhallisesti sylissäni, ilman kipuja perjantaina 7.1. klo 11.15 sairastettuaan näkyvästi vain yhden vuorokauden! Kuten jo totesinkin, asia olisi ollut helpompi hyväksyä, jos koira olisi ollut pidempään sairas ja/tai hyvin iäkäs. Surutyö on kestänyt kauan eikä vain em. syystä. Kissmo oli ensimmäinen kooikerini ja koirapersoonana meille kaikille erityisen rakas. Suru on ollut sanoin kuvaamaton. Kissmo sai eläinsaaraalassa nopean dignoosin, asiantuntevaa hoitoa ja arvokkaan, inhimillisen kohtelun koira-asiakkaana. Myös meille omistajille jäi kaikesta huolimatta miellyttävä kuva tästä hoitopaikasta, jossa koiran pelastamiseksi tehtiin kaikki mahdollinen ja myös koiran omistaja(t) otettiin huomioon joka tilanteessa. Itse arvostan erikoisesti nopeaa diagnoosia, asiallista ja eri vaihtoehdot huomioon ottavaa informaatiota ja hienovaraista ja kunnioittavaa kohtelua alusta loppuun asti koskien niin koiraa kuin meitä ihmisiäkin. Tätä kirjoittaessani suru ei ole hävinnyt, mutta olen jo hyväksynyt tapahtuneen. Kissmo oli saavuttanut kunnioitettavan 10 vuoden iän ja saanut elää siihen asti terveenä ja elinvoimaisena. Koska mikään ei ole ikuista, tämä tapa poistua tästä maailmasta (ikäänkuin saappaat jalassa) ei liene koiran näkökulmasta tarkasteltuna niinkään huono. Omaa ikävääni helpottaakseni olen katsellut Kissmosta otettuja lukuisia valokuvia vuosien varrelta. Uskon, että Kissmo sai viettää vaiherikkaan ja onnellisen elämän. Meillä oli onni saada tuntea poikkeuksellisen viisas ja inhimillinen olento, kooiker Kissmo, joka opetti myös meille paljon asioita niin tunne- kuin käytännön tasolla. Asian todellisen luonteen ymmärtänee parhaiten vain koiran omistaja ja koiran kerrankin menettänyt koiran omistaja. Yllättävää on ollut myös todeta, kuinka myös Antje ja Muske selvästi ikävöivät Kissmoa usean päivän ajan. Etenkin Antje koki varmasti surua, sillä yhteisiä vuosia Kissmon kanssa oli enemmän. Tytöt olivat ikään kuin koko ajan odottavalla kannalla, mutta nyt ovat hekin tottuneet uuteen tilanteeseen ja näyttää siltä, että ovat entisestäänkin lähentyneet. Ainakin leikkivät paljon keskenään. Seuraava kirjoitus täällä on todennäköisesti väritykseltään iloisempi, sillä tänään ilahduin suuresti saatuani taas pentukuvia s-postin välityksellä. Pennut ovat kasvaneet nopeasti ja näyttävät jo ihan oikeilta kooikereilta:)) Mielelläni laittaisin joitakin ihania kuvia pennuista myös Blogiini, mutta siitä täytyy keskustella ensin omistajien kanssa.