Jälleen kotona!
Kaverukset Antje ja Muske
Silta Tanskaan
Hotel Scandic Bygholm Park, Horsens/Denmark
Tanskan matka on onnellisesti takana, vaikka näyttelymenestystä ei meille tällä kertaa tullutkaan. Sen sijaan olen vilpittömän iloinen kaikkien suomalaisten kooikereiden upeasta menestyksestä!!! Ilmoitin Antjen näyttelyyn huhtikuun lopulla, koska turkki näytti vielä yllättävän hyvältä vuodenvaihteen juoksujen jälkeen. Pari viikkoa ennen näyttelyä karvat kuitenkin lähtivät Antjen turkista, ja jäljelle jäi (taas) luihu häntä ja paikoitellen kirjavan ihon paljastava turkki. Mutta matkaa en viitsinyt kuitenkaan perua, koska hotellit ja laivamatkat oli jo varattu ja maksettu. Itse olen kärsinyt iskiastyyppisestä selkä- ja jalkavaivasta jo jonkin aikaa. Kiropraktikko teki hyvää työtä parilla "niksauttamisella", mutta mm. istumista olisi pitänyt jonkin aikaa välttää ja tulehduskipulääkkeitä napsia säännöllisesti eikä silloin tällöin, kuten minä tein. Mutta autossa istuen sinne Tanskaan piti kuitenkin päästä sillä seurauksella, että näyttelyaamuna olin suorastaan invalidi pitkän ajomatkan jälkeen. Kipu oli hirvittävä, mutta ei kun kehään vain itsepäisesti! Mahtoi olla huvittava näky, kun konkkasin Antjen vierellä???! Antjekin kääntyi pari kertaa katsomaan mikä minua oikein vaivasi, oli hämillään eikä tietenkään päässyt juoksemaan vapaasti kehässä. No, Antje sai sinisen nauhan huomautuksella "Pretty girl, but a little "light"/ weak coat at the moment". Uskon, että tuomari ei vain kehdannut sanoa, vaikka todennäköisesti ajattelikin, että "kaamea esitys eukolla". Kotona mies ihmetteli, että eikö yhtään hävettänyt ja pitikö Antje itse esittää, kun ei pystynyt? Hyvä kysymys, mutta tehty mikä tehty, itsepäinen kun olen. Näyttely oli hyvin järjestetty ja siellä oli todellakin tilaa ja isot kehät. Isossa hallissa, jossa kooikerit esiintyivät, oli vain 5 kehää! Ihmetystä herätti se, että koirat eivät saaneet lainkaan kirjallista arvostelua. Mahtaako tämä olla se pohjoismainen käytäntö, joka jalkautuu pian Suomeenkin? Pidän käytäntöä huonona, sillä mielestäni näyttelyjen tarkoituksena on nimenomaan saada kuulla tuomareiden/asiantuntijoiden näkemys koirasta ja se, miksi arvostelu on sillä kertaa juuri se mikä se on. Pelkkä "H", "EH" tai "ERI" ei vielä kerro paljoakaan siitä, kuinka rodunomaisesta koirasta on kysymys.
Muuten matka oli kaikin puolin onnistunut, ja Tiina oli todella hyvää matkaseuraa! Laivan saavuttua Tukholmaan ajoimme yhtä soittoa hotelliin, n. 850 km. Matkan aikana juutuimme parin tunnin pituiseen ruuhkaan, mikä vähän koetteli hermoja. Matkaa piristi parinkymmenen minuutin laivamatka sekä ajo siltaa pitkin Tanskaan. Paluumatkalle lähdimme suoraan näyttelystä kohti Frederiksham´nia, josta jatkoimme Stena Linen laivalla Göteborgiin. Tämä kolmen tunnin laivamatkakin oli mukava ja tunnelma koiraporukassa oli rento mm. ruotsalaisten kooikerihmisten seuran vuoksi. Tukholmaan saavuimme seuraavana aamuna. Antje suoriutui pitkästä matkasta todella kiitettävästi ja jaksoi olla aina reipas ja iloinen, vaikka matkaan sisältyi pitkiä automatkoja (nukkui koko ajan), siirtymistä eri laivoihin ja paikoista toisiin, yöpymistä hytissä ja hotellissa (ei haukkunut lainkaan, vaikka jäi yksin ruokailumme ajaksi) sekä PALJON uusia kokemuksia, ihmisiä ja koiria. Viking Linen postimerkin kokoiseen, haisevaan hiekkalaatikkoon Antje ei kuitenkaan hienona neitinä koskenut, eikä tosin moni muukaan koira. Viking Linen järjestelyt eivät aina oikein muutenkaan sujuneet (paljon turhaa odottamista!). Saattoi osin johtua toisella laivalla sattuneesta ikävästä tapaturmasta, mutta kaikkea ei voi kuitenkaan laittaa ko. tapatumaan piikkiin. Esim. laivalla kuulutettiin, että auton omistajia kehotetaan siirtymään välittömästi autokannelle/autoihin, mutta sinne ei päässytkään pitkään aikaan!? Ihmiset (="hyvin iloluontoiset ihmiset", vanhukset, lapset, koirat ym. matkustajat) sulloituivat 5-kannelle talloen ja tönien toinen toisiaan paniikinomaisesti ja odottaen pitkän tovin autokannelle pääsyä. Antje olisi varmasti tallottu hengiltä, ellen olisi ottanut sitä syliin. Horsens´issa sijaitseva hotelli, jossa asuimme, oli vanha, hotelliksi muutettu herraskartano upeine tiluksineen ja puutarhoineen, jossa koiria sai ulkouluttaa. Ruoka ja etenkin aamiainen oli parasta mitä koskaan olen nähnyt. Hotellissa ei ollut hissiä, joten ei ehkä sovellu liikuntavammaisille, jotka kantavat painavaa reppua selässään (heh-heh!). Matkan aikana minulta hälveni epävarmuus ulkomailla ajamiseen (navigaattori on kuin hyvä ystävä!), joten uudelleen tulee varmasti lähdettyä vastaavalle tai jollekin toiselle ulkomaanmatkalle autolla jatkossakin! Oli mukava tavata niin koti- kuin ulkomaisia kooikerihmisiä ja tietenkin myös kooikereita. Tästä matkasta jäi paljon mukavia muistoja ja tuli solmittua uusia tuttavuuksia, eikä iskiaskaan enää vaivaa kovin paljoa (0len noudattanut kehotusta syödä jonkin aikaa minulle määrättyjä tulehduskipulääkkeitä). Toivottavasti parin viikon kuluttua pääsen jälleen näyttelymatkalle Riihimäelle ja Karjaalle "kunniakkaammin", vaikka tuskin Antje ehtii siihen mennessä ainakaan turkkiaan kasvattaa...?
Matkalta palattuamme Muske ja Kissmo otti Antjen ylitsevuotavan iloisesti vastaan. Tänään Muske suorastaan liimautui Antjen viereen, kuten kuvista näkyy..., herttaista! Toinen liikuttava tapaus sattui paluumatkalla Ruotsissa, jolloin levähdimme eräällä huoltoasemalla. Pihalle ilmaantui pieni, hyvin laiha kissa, joka naukui surkeasti ja etsi kontaktia ihmisiin. Ulkonäöstä ja kunnosta päätellen se oli viettänyt viikkoja tai kuukausia eksyksissä tai hylättynä, mutta se ei luultavasti ollut villikissa, koska ei karttanut ihmistä. Annoin sille vähän kinkkua, jota se söikin varovasti. Meitä todella säälitti tuo pieni, nälkiintynyt kissa, mutta emmehän voineet sitä mukaankaan ottaa. Eräs rekkakuski seurasi tilannetta ja keskusteli kissasta myös huoltoaseman pitäjän kanssa. Lopulta rekkakuski nappasi kissan kainaloonsa ja lähti kohti rekka-autoaan. Toivoimme Tiinan kanssa, että mies todella otti kissan mukaansa matkakumppaniksi ja huolehtii siitä jatkossakin. Seurasimme tilannetta autostamme. Rekkakuski oli hyväntahtoisen ja lempeän näköinen mies, jota myös näytti säälittävän tuo pieni, yksinäinen kissa, joka toivottavasti on nyt saanut uuden omistajan.
